En jaksaisi.

Tuntuu uskomattoman typerältä kirjoittaa tänne kun ei ole mitään sanottavaa. Voisin kitistä yleisestä väsymyksestä, ilmasta, lopputyöstä, kiireestä, ihmisistä, kaupungin palveluista, aikakaudesta, tylsyydestä, rahasta ja itseasiassa tässä mielentilassa vaikka koko maailmasta. En kuitenkaan jaksa vaivautua. En usko, että kitiseminen auttaa pitemmän päälle millään lailla. On siis vain jaariteltava jotain täysin hyödytöntä ja turhaa.
Vasta nyt, tuijotettuanin tuota jo kirjoittamaani tekstin pätkää muutaman minuutin, huomaan kuinka uskomattoman hankalaa on yrittää kirjoittaa tänne jotain, mihin ei sisältyisi juuri sitä iänikuista valittamista. Itseasiassa se tuntuu juuri nyt mahdottomalta. Kyllähän sitä jauhetaan, että pitäisi aina etsiä asioiden positiivisia puolia ja niin edes päin. Minua tuo lässytys on aina vaan ärsyttänyt. En ole koskaan voinut ymmärtää miksei ihminen saa olla huonolla tuulella jos niin haluaa. Paljon pahempaa mielestäni on sairaalloinen, raivostuttava tekopirteys. Turha esittää, että elämä hymyilee ja ilma on kaunis jos niin ei ole.
Valitettavasti oman kertakaikkisen surkean mielentilani kruunaa päivästä toiseen kammottava ilma. Jos aurinko paistaisi, ei tuulisi ja olisi muutenkin lämmin olisi huomattavasti helpompi hymyillä ja työntää kaiken maailman kurjuudet syrjään. Olen huomannut, että säätila vaikuttaa mielialoihini voimakkaasti. Lopputulos on siis se, että kuukaudessa on hyvällä tuurilla yksi päivä, jolloin elämän varjoisat asiat on helppo työntää nurkkaan. En tosiaan ymmärrä mitä niin hienoa tässä pirun takapajulassa on, viittaan tällä kertaa jopa Suomea suurempaan alueeseen (teen siis tällä kertaa suuren poikkeuksen antaessani ymmärtää, että Suomi ei suinkaan ole ainoa maa "täällä en haluaisi asua"-listani alussa). Suurin osa tuntemistani ihmisistä lähes rakastaa juuri tällaista, rauhaa ja hiljaisuutta. Osa vielä kaipaa jotain entistä rauhallisempaa. Olen huomannut kuinka uskomattoman hankalaa ihmisille on käsittää, että kaikkien ihanne ei ole jokin (tähän väliin kuuluisi pitkä liuta loukkaavia kirosanoja joten jätän sen tyhjäksi) elämä pienessä kaupungissa jossa lähes kaikki tuntevat toisensa ja tekemisistäsi tietävät tuttujesi tuttujen tuttujen sukulaisten tuttavien lisäksi myös kaikki useammin kuin kerran viikossa nenänsä ulos pistävät ihmiset.
En hyvällä tahdollakaan pysty ymmärtämään miksi ihmiset tuntuvat suorastaan halveksivan sitä, että haluaa jotain suurempaa, että haluaa elämältä jotain enemmän. Ehkä se on jotain pikkukaupunkipetturuutta joka on juurtunut niin pirullisen syvälle paikallisten mieliin ettei se sieltä tällä vuosituhannella katoa. Turhauttavaa tosiaan.
Ihan vain siksi, ettei tästä kirjoituksesta tulisi valtaisan pitkä pienien kaupunkien totaaliseksi lyttäämiseksi ja haukkumiseksi muodostuva tekele jätän vuodatukseni nyt tähän ja yritän keksiä viimeisiksi neljäksikymmeneksi minuutiksi itselleni jotain muuta aktiviteettia.