Tiedät, etten ole ollut hyvä aloittamaan kirjeitä. Kaikki tervehdykset kuulostavat niin käytetyiltä. Jokaisen kirjeen alussa lukee “Hei, Liisa” tai “Hei, Mikko” ja sitten tulee selostusta asioista, joilla ei sillä hetkellä olisi merkitystä. Haluan sinun muistavan sen ajan, kun olimme 18-vuotiaita ja uskoimme vakaasti siihen, ettei tämä elämä voisi kuitenkaan tarjota mitään hyvää meille. Töihin hakeminen oli yliarvostettua, ja miksi pitäisi opetella fysiikkaa lukiossa, jos suunnitteli päätyvänsä kaupan kassalle lähimarkettiin? Meillä oli haaveita silloin. Me emme halunneet olla massaa. Halusimme tehdä jotain, mistä oikeasti pidimme. Halusimme olla vapaita, nähdä maailmaa, seikkailla. Mutta ennen kaikkea me halusimme elää. Sanoit minulle, että minun pitäisi joskus huolehtia itsestäni muiden sijaan. En voi tehdä sitä vielä tässäkään iässä. Mutta ajattele positiivisesti! En sentään polta ja tapa keuhkoja, kuten suurin osa tutuistamme. Edes jokin opeistasi on saavuttanut minut. Muista tuo aika, rakas. Muista se, sillä se oli tärkeää. Ilman sitä et vieläkään tietäisi, kuka oikeasti olet. Voin viimein sanoa sinulle suoraan, että olet rakas. Vain sinun huuliltasi voin kuulla oikean nimeni. Muista yhä se, millainen olin isäni kuoltua. Muista se, miten toimin nuken lailla, kun ystävät olivat minut pettäneet. Muista se, millaisesta olen kehittynyt tällaiseksi ja ole minusta ylpeä. En ole enää se rikkinäinen, hylätty ja syrjitty nukke leikkikentällä. Nyt minä elän ja rakastan. Eikä minua sorreta maahan varastamalla koulukirjojani. Minä vaalin muistoja porkkanaraasteen tekemisestä isäni kanssa. Mutta ehkä lopetan tämän kirjeen tähän. Sanoit aina, että se on yksi minun ongelmistani - en koskaan pysty lopettamaan, kun pääsen alkuun. Joten näytän sinulle nyt. Minä osaan lopettaa.
Terveisin,
Nina Jokisalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti