Heii :D

Ensi viikolla on lomaaa~

Olen tehnyt kotona päättötyötä ja minusta se on edennyt ihan hyvin. Eilen piti koulussa tehdä sellainen aika hauska tehtävä, missä piti kirjoittaa tarina tosi töksähtelevästi ja sitten tosi pitkillä lauseilla. Se oli sinänsä aika jännää.

Ja muuten ei hitto, tää blogspot on sitten tajuttoman rasittava blogi-sivusto! Täällä ei sitten voi tehdä mitään yksinkertaisesti! Livejournal on paljon parempi. Oman merkintänsä muokkaaminen täällä on suorastaan tuskastuttavaa, ei kun raaaastavan tuskastuttavaa!

...

Mutta jes, kouluun tulee jopa uudet koneet. Ollaankin saatu jo tarpeeksi kärsiä niistä vanhoista. xD Haha. Olen muuten auttanut Anssia paljon tietokoneiden kanssa viime aikoina. Kopioin aina sen tekstejä muistitikulle ja oon neuvonut sitä wordin sun muun kanssa. Oon kuulemma nyt sen sihteeri, lol. XD

Hei, siistiä... Tommi on kommannu tonne Elisan kirjotukseen. XD

Moi Tommi~ :D

Edit: Huu, siistiä! Suklaata ja mokkapaloja! :D Kyllä koulussa on mukavaa. ♥♥♥

Taas uusi päivä täällä Itä-Suomessa. Katselin noita kuvia, joita otettiin tiistaina. Jokainen käsikuva kertoo omaa tarinaansa. Viereisetä kuvasta tulee tämän hetkinen mielentila, ymmärtämätön. Tuntuu, että töitä on tehty ja paljon. Ehkä se nyt alkaa verottamaan. Tuntuu, ettei enää jaksa olla luova ja keksi uusia ratkaisuja miten runot toimisi. Mutta ihan kohta antologia on valmis. Onneksi illalla pääsee luistelemaan ja hieman pääsee purkamaan energiaa ja saa muita ajatuksia.

Pohdiskelin tässä myös Flaubertin rouva Bovaryä, jota nyt luen. Miten kirjailija on saanut niin tarkasti kuvattua tunnetilat. Ahdistuksen, yksinäisyyden mm. Ei minusta siihen koskaan olisi, noin tarkkaa kuvailijaa. Nyt taas tuntuu, että kuvataidekin on paljon helpompaa kuin ei tarvitse muuta kuin värein ilmaista itseään. Ehkä tämä on vain tätä kirjoittajan ahdistusta ja eteenpäin pääsemistä.

Ihmettelimme myös tänään uutista : Google on ostanut stora enson summan tehaan. Mitäköhän sille aijotaan tehdä?

Tässä taas hieman Paulo Coelhoa ja sitten taas sorvin ääreen.

" Mitä enemmän ymmärrät itseäsi sitä enemmän ymmärrät maailmaa."

Terve

Terve vaan.
Ahdistaa... angst angst. Oli kiva kuvata eilen, ja ostin kaupasta orkkidean. Se on vaaleanvihreä.
Kävin eilen lenkillä ja kuuntelin musiikkia, ja sitten muistin muusani, kuuntelin samaa biisiä kerta toisensa jälkeen, ja mp3 oli hajota.. ja nyt olen onnistunut työskentelemään aika hyvin tänään XD

Esseiden viimeistelyä

Täällä luokassa on aina niin kylmä, että kohta alan tulla tänne varmaan kaksi villapaitaa päällä. Eilen jäädyin pahasti, kun joduttiin menemään ulos ottamaan kuvia. Oli silti hauskaa, vaikka nyt kurkkuuni onkin koskenut siitä asti. Toivottavasti en tule kipeäksi.

Olen tässä viimeistellyt esseitäni, jotka laitan antologiaan.

Naruto-esseen lopetus oli vaikeaa. Pelkäsin jo, että alan intoilla liikaa, enkä saisi sitä mitenkään tehdyksi. Se loppu olisi hyvin voinut muuttua Itachin ylistykseksi. Vaikka minun täytyi kyllä pidättäytyä liiasta Itachista kertomisesta koko esseen aikana. XD Ja onnistuin siinä.

Nyt sain sen lopun kuitenkin tehtyä... kai siitä tuli ihan hyvä.

Kohta syömään. Jos siellä ei ole pahaa ruokaa.

Pieniä ajatuksia arjesta

Haminssa valkeni taas uusi aamu. Tänään tosin hieman harmaampi kuin eilen. Kaikki on jo työn touhussa, antologiaa viimeistellään ja hiotaan. On sitä tehtykkin verenmaku suussa ja tunteet pinnassa, mutta hyvä siitä tulee, aikamme mestariteos.

Tunnelma on hieman KUKKUU, niin kuin me kirjoittajat tunnetta kutsumme. Elämme hetkistä aikaa ja kaikki haluavat antaa parastaan. Eilen tosin olimme kuvaamassa kirjamme kantta.

Aamulla meren rannassa tunnelma oli uskomaton. Luonto vaikutti niin levolliselta ja rauhalliselta. Talviunta nukuva meri ja aurinko jossakin sumun keskellä yritti epätoivoisesti lämmitää, jäisen kehän ympäröimänä. Mutta nyt on aika palata sorvin ääreen näiden sanojen myötä.

" Onni on joskus siunaus, mutta yleensä se on saavutus.

Päivän maaginen hetki auttaa meitä muuttumaan,

etsimään unelmiamme.

Tulemme kärsimään,

kohtaamaan vaikeuksia ja kokemaan pettymyksiä.

Se kaikki on kuitenkin ohimenvää eikä jätä meihin jälkiä.

Ja tulevaisuudessa voimme katsoa taaksepäin ylpeinä

ja uskoa itseemme."

- Paulo Coelho-

Aurinkoisia hetkiä!

Kirje

Hei rakas Elisa!

Olen viime aikoina usein ajatellut sinua. Mitä sinulle kuuluisi, jos kaikki asiat olisivat menneet toisin. Olisit selvinnyt lukiosta kunnialla läpi. Olisit käynyt kevään töissä ja lukenut valtio-opin pääsykokeisiin, päässyt ja muuttanut länsirannikolle. Olisitko silti ollut onnellinen? Tiedän mitä sääliä olet kokenut muiden osalta, mutta täytyy myöntää minä olen sinusta ylpeä. Uskalsit toteuttaa unelmasi ja olla se mitä olet. Se myös välillä naurattaa minua. Pitääkö sinun aina niin voimakkaasti ilmaista mielipiteesi ja olla huomion keskipisteenä, vaikka et sitä oikeasti halua. Liihottelet välillä turhankin paljon pilvien reunoilla. Et ole mikään perhonen, tai edes lintu. Sinulla ei ole niitä siipiä, joilla pääsisit lentoon.

Pieni rakas, murehdit silloin tällöin elämää aivan liikaa. Nyt minun täytyy käyttää aivan liian paljon voiteita, että saisin rypyt piiloon, ne eivät ole nykyään mitään halpoja, jos oikein haluaa käyttää merkkituotteita. Pitikö aina elokuvaa katsellessa itkeä tai suuttua siitä jos ei asiat aina mennyt niin kuin sinä halusit. Mitä muutkin sinusta ajattelivat. Olisi hieman kannattanut miettiä. Muutenkin olisit viettänyt aikaasi enemmän muiden kanssa. Aina ei olisi tarvinnut katsoa niitä elokuvia tai lukea joka viikko Suomen kuvalehteä. Et sinä yksin sitä maailmaa pysty muuttamaan. Olisit nauttinut luonnossa liikkumisesta enemmän ja mitä sinä kuvittelit kun aloitit uudestaan taitoluistelun. Kyllä ne pikkulapset ne liikkeet oppivat sulavasti, mutta että sinä. Aiheutit siitä minulle, muutaman elinikäisen arven jalkaan. Ei kukaan 21-vuotias pysyt oppimaan mitään taitoluistelu liikkeitä niin kauniisti kuin haluaisi. Tai ehkä niitä lahjakkaita luistelijoita on, mutta sinä et ole yksi heistä.
Se Haminassa vietetty vuosi teki sinulle kyllä hyvää, pääsit tutustumaan itseesi ja tapasit saman henkisiä ihmisiä. Vaikka välillä se olikin rankkaa ja turhauttavaa, mutta saitkin ainakin toteuttaa yhden unelmistasi tai itse asiassa kaksi. Perheesikin jaksoi sinua kärsivällisesti tukea. Olisit pitänyt heihin enemmän yhteyttä. Mutta mennyt on mennyttä, sitä ei kannata murehtia, kyllä he vierelläsi silti pysyvät.

Mutta nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, kolmen lapsen äitinä ja yhden lapsen isoäitinä, merenranta huvilan terassilla, suuren lierihatun varjossa siemaillessa teetä, sinä Elisa tuot hymyn kasvoilleni. Opit kyllä todella kaikki asiat kantapään kautta. Tuskin osasit aavistaa, että sinusta joku päivä olisi tullut äiti, tai että olisit menestynyt missään. Mutta tässä tämä sama pieni Maiju on, hieman vain vähän vanhempana. Täytyy minun myös tehdä yksi tunnustus, kyllä minä sitä nuoruuttakin välillä kaipaan, unelmia ja pilvissä liihottelua. Nyt on turhana paljon velvollisuuksia, ei enää saa niin paljon aikaa itselleen ja rypyt ja vaivat, kaikkea sitä ihmiselle tulee. Sitä tämä vanheneminen kai on. Kerran sitä tässä vain nuori ollaan. Mutta minä lähden poimimaan kukkia päivällispöytään.
Pidä huoli itsestäsi!
Au revoir!
E

Pullopostia minulle

Tervehdin Sinua, tulevana sinuna. Keitähän itsellesi kupponen kuumaa ja istahda hetkiseksi lukemaan.

Muistelin tässä eräänä iltana kaikkia niitä epäröinnin hetkiä – hetkiä, jolloin punnitsin vaihtoehtoja, suuntaa. Voin tässä vaiheessa onnitella itseäni: useimmiten valitsin oikein, vaikka askel saattoi toisinaan tuntua huteralta, kuin maa viettäisi jalkojen alla. Mutta olen tässä nyt, sinä olet tässä nyt, kanssani ja siellä.

Maailma on ruma, kauhistuttava. Elämä on kaunis, arvokas ja arvoitusta täynnä. Tämän arvoituksen avaimet ovat omissa käsissäsi, näissä meidän yhteisissä käsissämme. Älä päästä irti. Tiedän, ettet päästä.

Sinä pitelet itseäsi tässä maailmassa: kudot oman taikaseittisi, turvaverkkosi maailman kylkeen. Elämänlangoista sinä sen kudot, ja vaaran hetkellä varalangoista, vahvoista. Kudelmiasi katso, näitä meidän yhteisiä kudelmiamme. Kun ennätät tänne saakka, katsot, kuten minä katson.

Muistelin tässä eräänä iltana tätä päivää, jolloin kirjeeni saavuttaa sinut. Tiedän, että saavuttaa. Se lohduttaa minua, vaikka en saisikaan vastausta. Ethän unohda minua.

Suvi

Kirje tulevaisuudesta

Tervehdys, Saara-Maria Iskanius!

Kirjoitan sinulle tulevaisuudesta. Maailma on muuttunut paljon 22 vuodessa. Esimerkiksi minä, eli siis sinä, olen nyt 50 vuotta. Myös poliittinen tilanne maailmassa on sekava. En nyt puutu siihen, se ei ole oleellista.

Niin kuin suunnittelin, vai pitäisikö sanoa suunnittelit, muutin Moskovaan parin vuoden sisällä tämän kirjeen saamisesta. Vinkkinä voin sanoa, että kannattaa opiskella enemmän venäjää... Kirjoittamisesi sai potkua antologian julkaisemisesta; olihan se ensimmäinen kirja minkä julkaisit. Aloit kirjoittaa lehtiin artikkeleita. Välillä niitä julkaistiin ja sait vähän rahaa kirjoituksistasi. Vaikka sinulla oli tyylinä kirjoittaa viimetingassa, usein tekstit olivat sellaisia, että ne saattoi julkaista milloin tahansa, niin ettei päivämäärällä ollut niin väliä.

Sinusta alkoi tulla myös rohkeampi. En tiedä tarkkaan mistä se johtui, ehkä vapaudesta Haminassa? Aiemminkin olit tehnyt rohkeutta vaativia asioita, sydän väpättäen kuin lampaan saparo, mutta taistoon käyden silti.

Puhun vielä sinulle kirjoittamisesta. Sinua pyydettiin kirjoittamaan teatteriporukalle ja se innoitti sinua, sait aikaan hyvää tekstiä. Se myös sai sinut kirjoittamaan enemmän, mikä oli hyvä juttu. Tuli kirjoittaminen jotenkin rutiiniksi. Kirjoittamisessa sinuun vaikutti vuosien ajan Aknestikin musiikki. Tykkäsit kirjoittaa näytelmiä, vai oliko se vain sattumaa, että tekstit menivät aina siihen suuntaan. Sinulla oli feministinen kanta asioihin; naisille enemmän rooleja näytelmiin! Jo Nilsiän harrastajateatterin harjoituksissa ja lavalla sinua korvensi, kun naiset jäivät aina miesten jalkoihin. Et saanut kunnollisia rooleja, tietenkään kun niitä ei naisille edes kirjoitettu. Tulevaisuudessasi se muuttuu, osin sinun ja muodin takia.

Sait hyviä ideoita myös surrealistisissa unissasi. Yht´äkkiä ja pam! tässä se on! Yöllinen herääminen pimeässä huoneessa tietäen mitä näytelmässäsi tapahtuu. Se oli mahtavaa, tosin joskus kiusallista, jos piti lähteä teatterinäytöksestä tai oopperasta äkkiä pois, jos oli tullut joku hyvä idea kesken kaiken. Sitten opit kuljettamaan muistikirjaa mukanasi. Kirjoitit siihen mieleesi tulleet avainsanat, tai piirsit maalauksen tai vaatteen idean ylös. Pidit myös taidenäyttelyitä, ja ompelit makeita, epätavallisia vaatteita. Mutta ompelu oli sinulle usein se kiusallisin prosessi, samoin kuin asujen aikaansaaminen ajoissa.

Voi, sinä olit nuorena niin innokas ja tietämätön! Silti minä rakastan sinua, mokistasi ja epäonnistumisistasi huolimatta. Koska ei mokilla ole väliä. Ja sinä pärjäät kuitenkin. Vaikka elämäsi tuntuu välillä sumuiselta tarpomiselta, tiesi alkaa vähitellen kirkastua päämääräsi seljetessä.

Halauksin, Maria!

Kirje

Moi vaan minä siellä tulevaisuudessa!

Toivottavasti olen yhä siellä lukemassa tätä kirjettä, vaikka minun tuurillani olen varmaan kuollut jossakin kummallisessa onnettomuudessa. Jos näin ei kuitenkaan ole, olen varmaankin samanlainen uneksija kuin ennenkin, sillä tiikeri ei pääse raidoistaan.
 Olen toivottavasti hankkinut jonkin kunnollisen ammatin, enkä vain ajelehdi elämässäni päämäärättömästi luottaen siihen että, jotenkin tulen toimeen.
 En myöskään toivoakseni ole muuttunut tylsäksi ja kalkkismaiseksi narisijaksi, tai semmoiseksi mummeliksi joka etuilee kassajonossa.
 Luultavasti minulla on myös jokin lemmikki, kuten kani tai kissa josta olen niin kauan haaveillut… Mutta toivon ettei tulevaisuuden minäni lähetä vastausta pohdiskeluihini, sillä muuten menisi maku elämään ja sen yllätyksellisyyteen. Olenhan toki niin järkevä etten sellaista koskaan menisi tekemään.

Kirje

Lähetetty: Helmikuu 2041
Vast. otettu: Helmikuu 2009

Hei nuori minä!
Täältä Etelän lämmöstäkin on helppo palauttaa mieleen nuoruusvuodet Pohjolan karussa kylmyydessä. Ellen aivan väärin muista, niin vietät nyt edellisiin vuosiin verrattuna uskomattoman rauhallista ja tulevaisuutemme kannalta hyödyllistä vuotta Jamilahden kansanopistossa.
Sinun on varmasti vaikea uskoa, että tulet olemaan elossa vielä näinkin monen vuoden kuluttua. Täpärällähän se toki monesti on ollut, mutta täällä sitä vain sinnitellään.
Muistan kuinka inhosit tavanomaisuutta ja kaikenlaisia rajoituksia. Halusit olla aikuinen mahdollisimman nopeasti. Minä kuitenkin antaisin mitä vain, jos voisin palata ajassa ja elää vielä hetken tuota sinun odotuksen täyteistä elämääsi.
Olet jo itsekin ymmärtänyt, että ilman kaikkia nuorena koettuja sattumuksia et olisi koskaan alkanut kirjoittaa tosissasi. Näin varttuneempana voin lisätä, että ilman mieletöntä elämänhalua ja unelmia loistokkaista seikkailuista minusta tuskin olisi koskaan tullut mitään.
Haluan kannustaa sinua kertomalla, ettet koskaan tule antamaan periksi tai päätymään, varhaisia sanojani lainaten, tylsäksi ja tavalliseksi ihmiseksi.
Maailmanvalloitukseni on sujunut hyvin, enkä ole tuhlannut aikaani unelmointiin vaan olen toteuttanut unelmiani. Olen kiertänyt maailmaa ja nähnyt kirjojani myynnissä. Kannan suurella ylpeydellä niitä tuhansia muistoja jotka ovat matkan varrella tarttuneet mukaani.
Vaikka sinusta nyt tuntuu hankalalta elää päivä kerrallaan tekemättä suunnitelmia, niin voin kokemuksen kautta sanoa, että siten elämä sujuu huomattavasti helpommin.
Ymmärrän asiat aina parhaiten kantapään kautta, joten en tahdo antaa sinulle mitään suuria elämänohjeita. Siitä huolimatta on aivan pakko vinkata, että vaikka tapoihimme ei tosiaan kuulu pohtia tekemisiemme seurauksia, niin joskus se todella saattaisi olla hyväksi.

Rakkain terveisin, Sannimari.

Kirje minulle

Hei minä!

Tätä kirjoittaessani istun Jamilahden kansanopiston kirjoittajalinjan luokassa eräänä talvisena maanantaina. Olen 19-vuotias, elämäni suola on japanilainen sarjakuva eli manga – sekä kirjoittaminen, jota ilman en voisi elää.

Mitäs sinulle sinne 40 vuoden päähän kuuluu, hyvä minä? Oletko päässyt Japaniin, jota olen tässä kovasti toivonut? Oletko käynyt paljonkin ulkomailla? Vai oletko saanut mitään aikaiseksi? Toivottavasti.

Kirjoitatko vieläkin? Oletko hylännyt fanficit? Varmaan. Tai toivottavasti et. Juuri nyt ajattelen, että kamalinta olisi, jos jonain päivänä en enää kirjoittaisikaan niitä. Itse asiassa minua ei kiinnostaisi pätkääkään vaivata päätäni sillä, minkälainen olen silloin 40 vuoden päästä. Tulevaisuus on täynnä epävarmuutta. En edes tiedä, mitä teen ensi vuonna.

Elämä on epäreilua, koita pärjäillä,
19-vuotias Henni

Kirje minulle

Terveiset sinne kylmälle itärajalle!
Tammikuu –73. 6-vuotias lapsukainen pyytää mummoa lukemaan vielä viidennen kerran Hanhi-emon satukirjasta sen sadun, jossa miehelle kasvaa makkara nenän päähän. Muutoin lapsukainen ei saa unta. Samoin on laita vieressä makaavan pari vuotta nuoremman velipojan. Kun mummo on lukenut tarpeeksi kauan satuja, kumpikin nukahtaa. Aamulla pakkasta on 26 astetta ja käytössä ulkovessa. Yksin ei oikein uskalla kivuta navetan vintille, vaan on pyydettävä mummo mukaan. Ja ainahan mummo mukaan lähtee. Mummo ei sano koskaan vastaan. Isä ja äiti sanovat aina. Ne ovat jotenkin paljon kireempiä. Mummo ei ole sitä koskaan. Ei sen puoleen ukkokaan, mitä nyt joskus kirota meruaa. Nyt on lauantai ja minulla ei ole koulua. Voidaan siis mennä velipojan kanssa laskemaan mäkeä naapurin lasten kanssa. Ja olla mummon ja ukon luona vielä seuraavakin yö.

Tammikuu –09. 42-vuotias keski-ikää lähestyvä laiskahko mieshenkilö käy ulkona kusella. Pakkasta on 26 astetta. Nukutti niin helvetin hyvin. Sisällä oli varmaan viisitoista astetta lämmintä, siis juuri sopivasti. 36 vuotta tämä lapsukainen on kiertänyt kehää vaihtelevalla menestyksellä. Toisinaan hän on ylittänyt riman, toisinaan taas pudottanut. Silti hän kokee että on saanut tasapainon pidetyksi. Nyt hän kokee että on palannut juurilleen. Toiset 36 vuotta eteenpäin ja tämän kirjoittaja on 78-vuotias. On hyvin todennäköistä, mikäli hän on vielä elossa, että hän kulkee edelleen samoja kapeita latujaan piittaamatta tuon taivaallista jostakin kvartaalitaloudesta. Ainakin se on varmaa ettei hän silloinkaan huuda :”Apua, apua, elintaso laskee”. Se on jo valmiiksi niin rikkaalla tasolla että alaspäin on mahdoton päästä.
Joten eipä tässä sen ihmeempää. Terveiset vaan täältä kylmältä itärajalta!
Toivottaa Anssi!

Hei. Taas.

Tiedät, etten ole ollut hyvä aloittamaan kirjeitä. Kaikki tervehdykset kuulostavat niin käytetyiltä. Jokaisen kirjeen alussa lukee “Hei, Liisa” tai “Hei, Mikko” ja sitten tulee selostusta asioista, joilla ei sillä hetkellä olisi merkitystä.   Haluan sinun muistavan sen ajan, kun olimme 18-vuotiaita ja uskoimme vakaasti siihen, ettei tämä elämä voisi kuitenkaan tarjota mitään hyvää meille. Töihin hakeminen oli yliarvostettua, ja miksi pitäisi opetella fysiikkaa lukiossa, jos suunnitteli päätyvänsä kaupan kassalle lähimarkettiin? Meillä oli haaveita silloin.    Me emme halunneet olla massaa. Halusimme tehdä jotain, mistä oikeasti pidimme. Halusimme olla vapaita, nähdä maailmaa, seikkailla. Mutta ennen kaikkea me halusimme elää.   Sanoit minulle, että minun pitäisi joskus huolehtia itsestäni muiden sijaan. En voi tehdä sitä vielä tässäkään iässä. Mutta ajattele positiivisesti! En sentään polta ja tapa keuhkoja, kuten suurin osa tutuistamme. Edes jokin opeistasi on saavuttanut minut.    Muista tuo aika, rakas. Muista se, sillä se oli tärkeää. Ilman sitä et vieläkään tietäisi, kuka oikeasti olet. Voin viimein sanoa sinulle suoraan, että olet rakas. Vain sinun huuliltasi voin kuulla oikean nimeni. Muista yhä se, millainen olin isäni kuoltua. Muista se, miten toimin nuken lailla, kun ystävät olivat minut pettäneet. Muista se, millaisesta olen kehittynyt tällaiseksi ja ole minusta ylpeä. En ole enää se rikkinäinen, hylätty ja syrjitty nukke leikkikentällä. Nyt minä elän ja rakastan. Eikä minua sorreta maahan varastamalla koulukirjojani. Minä vaalin muistoja porkkanaraasteen tekemisestä isäni kanssa.   Mutta ehkä lopetan tämän kirjeen tähän. Sanoit aina, että se on yksi minun ongelmistani - en koskaan pysty lopettamaan, kun pääsen alkuun. Joten näytän sinulle nyt. Minä osaan lopettaa. 

Terveisin,

Nina Jokisalo

Jamilahdesta kajahtaa!

Jamilahden kirjoittajalinjan blogi eli nettipäiväkirja on nähnyt päivänvalon maanantaina 2.2 2009! Jippii! Nyt sitten vaan kirjoittelemaan ja harjoittelemaan!