Kirje

Hei rakas Elisa!

Olen viime aikoina usein ajatellut sinua. Mitä sinulle kuuluisi, jos kaikki asiat olisivat menneet toisin. Olisit selvinnyt lukiosta kunnialla läpi. Olisit käynyt kevään töissä ja lukenut valtio-opin pääsykokeisiin, päässyt ja muuttanut länsirannikolle. Olisitko silti ollut onnellinen? Tiedän mitä sääliä olet kokenut muiden osalta, mutta täytyy myöntää minä olen sinusta ylpeä. Uskalsit toteuttaa unelmasi ja olla se mitä olet. Se myös välillä naurattaa minua. Pitääkö sinun aina niin voimakkaasti ilmaista mielipiteesi ja olla huomion keskipisteenä, vaikka et sitä oikeasti halua. Liihottelet välillä turhankin paljon pilvien reunoilla. Et ole mikään perhonen, tai edes lintu. Sinulla ei ole niitä siipiä, joilla pääsisit lentoon.

Pieni rakas, murehdit silloin tällöin elämää aivan liikaa. Nyt minun täytyy käyttää aivan liian paljon voiteita, että saisin rypyt piiloon, ne eivät ole nykyään mitään halpoja, jos oikein haluaa käyttää merkkituotteita. Pitikö aina elokuvaa katsellessa itkeä tai suuttua siitä jos ei asiat aina mennyt niin kuin sinä halusit. Mitä muutkin sinusta ajattelivat. Olisi hieman kannattanut miettiä. Muutenkin olisit viettänyt aikaasi enemmän muiden kanssa. Aina ei olisi tarvinnut katsoa niitä elokuvia tai lukea joka viikko Suomen kuvalehteä. Et sinä yksin sitä maailmaa pysty muuttamaan. Olisit nauttinut luonnossa liikkumisesta enemmän ja mitä sinä kuvittelit kun aloitit uudestaan taitoluistelun. Kyllä ne pikkulapset ne liikkeet oppivat sulavasti, mutta että sinä. Aiheutit siitä minulle, muutaman elinikäisen arven jalkaan. Ei kukaan 21-vuotias pysyt oppimaan mitään taitoluistelu liikkeitä niin kauniisti kuin haluaisi. Tai ehkä niitä lahjakkaita luistelijoita on, mutta sinä et ole yksi heistä.
Se Haminassa vietetty vuosi teki sinulle kyllä hyvää, pääsit tutustumaan itseesi ja tapasit saman henkisiä ihmisiä. Vaikka välillä se olikin rankkaa ja turhauttavaa, mutta saitkin ainakin toteuttaa yhden unelmistasi tai itse asiassa kaksi. Perheesikin jaksoi sinua kärsivällisesti tukea. Olisit pitänyt heihin enemmän yhteyttä. Mutta mennyt on mennyttä, sitä ei kannata murehtia, kyllä he vierelläsi silti pysyvät.

Mutta nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, kolmen lapsen äitinä ja yhden lapsen isoäitinä, merenranta huvilan terassilla, suuren lierihatun varjossa siemaillessa teetä, sinä Elisa tuot hymyn kasvoilleni. Opit kyllä todella kaikki asiat kantapään kautta. Tuskin osasit aavistaa, että sinusta joku päivä olisi tullut äiti, tai että olisit menestynyt missään. Mutta tässä tämä sama pieni Maiju on, hieman vain vähän vanhempana. Täytyy minun myös tehdä yksi tunnustus, kyllä minä sitä nuoruuttakin välillä kaipaan, unelmia ja pilvissä liihottelua. Nyt on turhana paljon velvollisuuksia, ei enää saa niin paljon aikaa itselleen ja rypyt ja vaivat, kaikkea sitä ihmiselle tulee. Sitä tämä vanheneminen kai on. Kerran sitä tässä vain nuori ollaan. Mutta minä lähden poimimaan kukkia päivällispöytään.
Pidä huoli itsestäsi!
Au revoir!
E