Kahvia ei voi koskaan juoda liikaa.

Viimeinkin monen päivän tuskailun jälkeen sain pakotettua itseni kirjoittamaan tänne. Mä olen uskomattoman huono kirjoittamaan blogeihin, varsinkin jos ei ole mitään elämää suurempaa sanottavaa. Tällä hetkellä ainoa asia mikä mun päässä liikkuu on ajatus siitä, kuinka pirusti mua väsyttää, viimeisen kahden yön aikana mä olen nukkunut yhteensä hädintuskin seitsemää tuntia. Ei taida unirytmi olla lähelläkään oikeaa. Kauhulla mä odottelen tulevaa kouluviikkoa.
Luojan kiitos antologiaprojekti alkaa pikkuhiljaa olla pulkassa, onpahan ainakin yksi stressiä aiheuttava tekijä vähemmän. Toisaalta antologian valmistuminen tarkoittaa, että tekosyyt olla ajattelematta lopputyötä alkavat loppua. Tekosyiden lisäksi kohta alkaa loppua myös mun sietokyky tätä kirottua kaupunkia kohtaan. Kokon eilisen päivän olin valmis kiroamaan tämän paikan vähintäänkin alimpaan helvettiin, eikä se tunne kovinkaan paljon siitä ole muuttunut. No, se on aina kausittaista, eikä tätä takapajulaa ainakaan paljoa vuotta kauempaa tarvitse enää kestää :)
Kaiken sen tärkeän ja hyödyllisen sijaan mitä mun olisi pitänyt tehdä tämän viikonlopun aikana olen suurimman osan ajastani maannut peiton alla nenä kiinni kirjassa. Tai pikemminkin kirjoissa. Kohteina ovat tällä kertaa olleet Neil Gaimanin Unohdetut jumalat, englanninkielinen seiskapotteri, Maurice Druonin Aleksanteri Suuri, Gaston Lerouxin Oopperan kummitus, Arto Virtasen Jumalien testamentit ja ennenkaikkea mun kirjahyllyni rakkain opus The collected works of Oscar Wilde, jonka ostamista en kaikella tahdonvoimallanikaan pystynyt itseltäni kieltämään.
Ja nyt kaiken tämän turhan löpinän päätteeksi haluan ihan vain omaksi ilokseni lainata pätkän Wilden runosta The True Knowledge:

Thou knowest all; I cannot see.
I trust I shall not live in vain,
I know that we shall meet again
In some divine eternity.