Lohdutussilikonit

Mietiskelimpä tässä päivänä eräänä ihmisen laumakäyttäytymistä ja sen ilmenemismuotoja. Yksilön täytyisi olla yksilö ja samalla hänen tulisi kantaa kollektiivinen vastuu. Kuinka tämä ristiriita on sovitettavissa käytännön toimien tasolla? Tulisiko hänen kantaa taakkansa vain siltä osin , miten yhteiskunta sen määrittää, vai saisiko hän ajatella yksilönä.
Lamantorjuntatalkoissa ihmisiä on kehotettu kuluttamaan niin paljon, että napa ratkeaa. Jotenkin tuo norsunluutornista annettu neuvo ei avaudu minulle. Ensin herää kysymys: miksi ihmeessä tällaiseen tilateeseen on ajauduttu? Väistämättä heti ensimmäisenä tulee mieleen että on eletty yli varojen, siis kulutettu liikaa. Tästä taas mieleeni muistuu erään edesmenneen ystäväni neuvo krapulaan: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Onko näillä kahdella asialla mitään merkittävää eroa? Kuluttaa niin paljon että uppoaa materian mielettömään krääsään tai juoda viinaa niin paljon että sairastuu. Molemmissa tapauksissa loppudilemma on väkisinkin sama. Yksilön tuho tai yhteiskunnan tuho, riippuu tapauksesta.
Miksi siis ihminen suinpäin ripustautuu hirttoköyteen vannoen narsimin tai kollektiivisuuden nimeen? Eikö hän vain voisi elää niinkuin kissa, joka viettää joutoaikaa uuninpankolla sen kummemin murehtimitta loistosta ja prameudesta? Kissalle riittää kala, ihmiselle ei riitä kalapotti. Ja miksi ei? Koska hän pelkää itseään, sitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja kuvittelevat. Toivoisinpa että yhä useammat meistä omaksuisivat jo kolmekymmentävuotta sitten Jyrki Siukosen sinänsä yksinkertaisen kehotuksen: "Kun ei pelkää itseään, ei pelkää myöskään elää elämää".Ei siihen sen kummempaa tarvita.
Mitä tuo otsikko sitten mahtaa tässä yhteydessä tarkoittaa? Pohtikoon jokainen sitä tykönänsä.
Tai sittenkin, älkää pohtiko! Unohtakaa koko juttu! Öitä!

Anssi Hyyrynen